Hirvi Alces alces

Hirvet. Kuva: Petri Timonen

Tuntomerkit

Hirvi on metsiemme kruunupäinen kuningas, jonka elopaino voi parhaimmillaan kohota yli 600 kilon. Teuraspainoltaankin komeimmat saalisurokset ovat olleet yli 350 kiloisia.

Esiintyminen

Tiedot hirvikannan historiasta ovat varsin rajallisia. Huomattavia katoaikoja on koettu ainakin 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa, 1800-luvun puolivälissä, 1900-luvun alussa sekä viimeksi 1920-luvulla, jolloin Suomen hirvikanta on saattanut olla vain muutaman sadan pään kokoinen. Tuolloin Parkanon sydänmailla esiintyi ainoa mainittavamman kokoinen hirvilauma, jota määrätietoisesti suojeltiin valtioneuvoston myöntämillä määrärahoilla. Tämän lähinnä hankosarvisen kannan geneettiset jäljet ovat näkyvissä nykyäänkin lounaissuomalaisessa hirvikannassa.

Hirvellä on poikkeuksellinen kyky reagoida nopeasti ravintovarojen muutokseen: Kun metsät ovat vanhoja ja ruokaa on niukasti, hirvi on yleensä vähälukuinen, mutta suuresti arvostettu riistaeläin, jonka saalistus on työlästä. Ravinnon lisääntyessä, esimerkiksi laajan metsäpalon jälkeen, hirvikannan tuottavuus tehostuu ja kanta alkaa nopeasti voimistua. Näin tapahtui jo 6000 vuotta sitten, kun Saimaan allas pienentyi maan kohoamisen seurauksena ja paljastuneet vesijättömaat alkoivat tuottaa suurin määrin hirvelle soveliasta vihantaravintoa. Hirvikanta voimistui laaja-alaisesti myös 2. maailmansodan jälkeen, kun nykyaikaistunut metsänhoito lisäsi ravinnon määrää eikä hirvenkaatomäärien säätelyä tuolloin vielä osattu sopeuttaa kannan kasvuvauhtiin.

Nykyisin hirven levinneisyysalue kattaa koko Suomen. Lajin elinolojen kannalta levinneisyysalueen eri osat poikkeavat melkoisesti toisistaan. Karuimmassa Ylä-Lapissa hirven elämä on kovaa. Yksilötiheydet pysyvät pieninä ja sääolosuhteiltaan poikkeuksellisen kovien vuosien aiheuttamat menetykset ovat miltei säännönmukaisia. Itäisimmässäkin Suomessa, jossa suurpetojen aiheuttama poistuma on muuta maata suurempaa, poikkeusolosuhteiden aiheuttamia tappioita todetaan silloin tällöin. Kaikkein suotuisimmissa oloissa elävät hirvet Lounais-Suomessa ja muualla maan rannikkoalueilla, missä muun muassa pitkä kasvukausi, vähäinen lumipeite sekä vähälukuiset suurpedot tekevät hirven elämästä vakaata, tuottavaa ja turvallista. Suomessa luonnonolosuhteista johtuva poistuma on hyvin vähäistä muun muassa siitä syystä, että kannan keskimääräiset tiheydet on pidetty niin alhaisina, ettei riittämättömästä tai heikkolaatuisesta ravinnosta aiheutuvaa kuolleisuutta kannassa juuri esiinny. Valtaosa kuolleisuudesta aiheutuu metsästyksestä sekä liikenteen aiheuttamasta poistumasta.

Elinympäristö

Hirven elinympäristöjen käyttö vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Kesäisin hirvet ovat jakautuneet paljon tasaisemmin kuin talvisin. Ne suosivat rantavyöhykkeitä ja muita kosteikkoja ja lihottavat itsensä talvikuntoon rehevien laitumien kasvivalikoimaa taitavasti hyödyntäen. Talven lähestyessä pääosa hirvistä etsiytyy korkeammille ja suojaisemmille alueille, jotka paremmin vastaavat niiden talvisen elämän tarpeita. Saaret ja alavat rantavyöhykkeet tapaavat tyhjentyä hirvistä talven ensimerkkien ilmaantuessa. Talvilaitumille siirtyessään hirvistä suuri osa samalla lyöttäytyy yhteen pieniksi laumoiksi, jolloin esimerkiksi paksussa lumessa tarpominen on helpompaa.

Elintavat ja ravinto

Hirvi on pohjoisten alueiden asukas, joka on erinomaisen hyvin sopeutunut vuodenaikojen rajuun vaihteluun. Mahdollisesti hirvien hyvinvointi jopa edellyttää vuodenaikojen vaihtelua ja tästä aiheutuvia muutoksia ruokavaliossa. Tähän viittaa havainto hirven levinneisyysalueen eteläreunan hitaasta siirtymisestä kohti pohjoisempia alueita samoin kuin se, etteivät hirvet voi kovin hyvin eläintarhojen vakiodieetillä.

Alkukesästä hirvi käyttää pääosan vuorokauden pitkästä valoisasta ajasta ruokailuun. Laadukasta, vasta versonutta ravintoa on tarjolla yltäkyllin, ja syödä voi enempiä valikoimatta. Liikkuminen ravintokohteelta toiselle on vaivatonta. Alkukesästä myös emon maidoneritys on runsasta, ja maito onkin kuukauden tai parin ajan vasan tärkeintä ravintoa. Kesän edetessä hirven ravinto muuttuu yhä kuituisemmaksi. Emon maidontulo vähenee ja vasan sopeutuminen vihantarehun kuluttajaksi alkaa. Imetys toimii enää lähinnä emon ja vasan välisenä siteenä jatkuen vähäisenä pitkälle syksyyn ja jopa talveen. Vasa oppii emoltaan tarpeellisia hirvenelämään kuuluvia taitoja. Sen paino karttuu enimmillään jopa kilon päivässä. Emon ottamasta ravinnosta pääosa joutaa jo varastoitumaan talven ja uuden sikiön kasvun varalle emon omiin kudoksiin. Varantojen turvin hirvinaaras selviytyy yli pitkän talven, jolloin lumenpinnan yläpuolelta löytyy vain perin niukkaa ja heikkolaatuista ravintoa.

Syksy on hirvelle lisääntymistoimintojen ja ravinnonvaihdoksen aikaa. Elokuussa uroshirvien sarvet ovat komeimmillaan ja nahkanriekaleista puhtaaksi kelotut. Urosten hormonit hyrräävät, syöminen likimain unohtuu ja kiinnostus kohdistuu sukukypsien ja ovulaatiovalmiiden naaraiden etsimiseen. Metsään ilmaantuu lemuavia kiimakuoppia ja oudot mylvähdykset rikkovat ilta- ja aamuhämäräisen metsän rauhaa. Kun hirven suku lisääntyy, tapahtuma on lyhyt ja raju. Urosten rasvakerrokset hupenevat ja koko niiden aineenvaihdunta muuttuu. Aikaa uuden elämän alulle saattamiseen ei ole paljoa. Naaraat, jotka eivät heti ensimmäisestä vuorokauden parin mittaisesta kiimasta hedelmöidy, tuottavat ”myöhäisiä” vasoja, joiden elämisen eväät ovat väistämättä heikommat kuin oikea-aikaisesti syntyneiden vasojen. Niiden kasvu viivästyy, sukukypsyys samoin eikä heikon alun aiheuttamaa viivettä monikaan hirvi kykene koko elämänsä aikana kuromaan umpeen.

Kiima-ajan päätyttyä uroksella alkaa kuntoutuminen talven varalle. Syöminen täyttää päivät. Rasvakudokset vahvistuvat, mutta tuskin koskaan samaan mittaan kuin naarailla, joiden ravinnonottoa kiima ei juuri häiritse. Luonto on talveutumassa, eikä ravinnon laatu enää vedä vertoja kesäiselle. Siirtyminen syömään kuituisempia, mutta paljon energiaa sisältäviä varpuja ja oksankärkiä edellyttää koko ruoansulatusjärjestelmän mukautumista ravintokasvien muutokseen. Tähän hirvi on evoluutionsa aikana sopeutunut. Lähes kaikki urokset ennättävät kuntoutua kiiman rasituksista. Ne saavat rasvakerroksen turkkinsa alle, sisäelintensä ympärille ja luuytimeensä ja selviävät niiden varassa talven yli seuraavaan kevääseen.

Talven hirvet viettävät säästöliekillä. Kylmä kuluttaa energiavaroja, joihin täydennyksen saaminen lumisesta luonnosta on työlästä. Varastorasvat hupenevat, hirvien paino putoaa. Kaikessa on säästettävä. Hirvet liikkuvat mahdollisimman vähän ja muodostavat pieniä laumoja, koska jotostaminen pitkin samaa uraa vähentää energiankulutusta. Ne etsiytyvät paikkoihin, joissa on tarjolla riittävästi sekä suojaa että ravintoa. Pääosa ajasta kuluu maaten ja märehtien.

Kevätauringon alkaessa pilkottaa erottuvat jyvät akanoista. Varastorasvat alkavat olla vähissä kaikilla, ja tiukimmalle joutuvat nuorimmat, myöhään edellisenä keväänä syntyneet vuoden ikää lähentelevät vasat sekä ikääntyneet urokset, jotka syksyn kiimaponnistusten jälkeen eivät täysin ennättäneet kuntoutua. Keväthangille menehtyjiä on yleensä kuitenkin vähän, suotuisina vuosina tuskin ollenkaan.

Lisääntyminen

Hirvinaaraat tiinehtyvät syys−lokakuussa ja synnyttävät yhden tai kaksi vasaa noin kahdeksan kuukautta myöhemmin touko-kesäkuussa. Syntyessään vasa painaa 8−15 kiloa, mutta jo ensimmäisenä syksynään sen elopaino on selvästi yli toistasataa kiloa ja keskimääräinen teuraspainokin 70−80 kilon luokkaa.

Sukukypsyyden hirvi saavuttaa vasta 1,5−2,5 vuoden iässä. Toisena syksynään tiinehtyvät vain kaikkein parhaiten kehittyneet nuoret naaraat. Yleensä ne synnyttävät vain yhden vasan. Täystehoisesti hirvinaaraat lisääntyvät vasta 2,5-vuoden iässä ja kaikkein tehokkaimmillaan ne ovat noin 7,5-vuoden iässä. Yksilölliset vaihtelut ovat kuitenkin suuria. Yhden lounaissuomalaisen hirvilehmän tiedetään synnyttäneen kahdeksassa vuodessa peräti 17 vasaa, joiden joukossa oli kolmet kolmoset. Naaraan ikääntyessä tuottavuus alkaa yleensä heiketä, mutta se tapahtuu huomattavan hitaasti. Monet hirvilehmät vasovat vielä pitkälti yli 10-vuotiaina jättäen lisääntymistehtävät nuoremmilleen vasta yli 15-vuoden iässä.

Maan eri osissa hirvikannan lisääntymistehossa on huomattavia eroja, sillä kannan sukupuoli- ja ikärakenne vaikuttaa suuresti lisääntymiseen. Sukupuoli- ja ikärakenne puolestaan riippuvat tavasta, jolla hirvikantaa on metsästetty. Mitä naarasvoittoisemmasta kannasta on kysymys, sitä parempi on yleensä sen lisääntymisteho. Yleensä naarasvoittoisessa kannassa naaraiden keski-ikäkin on korkeampi ja tuottavuus tästä johtuen parempi kuin lähempänä luonnonmukaista hirvikannan rakennetta olevissa kannoissa, joissa uroksia on runsaammin ja parhaassa tuottoiässä olevia naaraita vähemmän.

Metsästys

Hirvikannan voimakas kasvu 1970-luvun jälkeen on vaikuttanut hirven yhteiskunnalliseen arvostukseen. Arvostetusta eläinlajista on 2000-luvulla tullut tuhoeläimiin luokiteltu eläinlaji, johon suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Vaikka laji on metsästyssaaliina arvostettu, sen olemassaolon oikeutusta kyseenalaistetaan lähinnä liikenne- ja metsävahinkojen vuoksi. Vaatimukset hirvitiheyksien madaltamiseksi ovat koventuneet vuosi vuodelta.

Vuosittain likimain 75 prosenttia kaikesta riistanlihasta saadaan hirvistä, mikä kattaa myös yli puolet koko riistasaaliin arvosta.

 

Tuire Nygrén

Kuvagalleria

Tulosta sivu

Riistakolmiot.fi