Kuva: Leo Tarvainen
Tuntomerkit
Menestymistä pohjolassa selittää metsäjäniksen sopeutuminen ilmastoon ja elinympäristöihin sekä petojen sekä ihmisen vaikutukseen. Sopeutumisesta viestivät niin jänisten ulkoinen olemus, elimistö kuin käyttäytyminenkin. Pituutta jäniksellä on 50-60 cm, häntä 5-9 cm ja painoa 2 – 4 kg. Keho on riittävän suuri suojaamaan sisäelimiä kylmältä, mutta riittävän kevyt, ettei jänis uppoa syvälle lumeen. Kantavuutta lumessa edistää myös takakäpälän, lumikengän, levittäminen. Kesällä jänis on ruskea ja päivän pituuden lyhetessä turkki muuttuu valkoiseksi. Vuodenajan mukaan vaihtuva turkin tiheys edistää lämpötalouden säätelyä, suojavärin vaihtuminen tehostaa suojautumista petoja vastaan.
Esiintyminen
Ensimmäiset metsäjänistemme esi-isät levittäytyivät Keski-Euroopasta kohti Fennoskandiaa ja Brittien saaria viime jääkauden lopulla noin 10 000 vuotta sitten. Osa Brittien saarille suunnanneista pitkäkorvista jatkoi matkaa jäitä pitkin Irlantiin saakka. Fennoskandiaan matkanneista yksilöistä ensimmäiset asuttivat nykyistä etelä-Ruotsin aluetta. Aikojen saatossa metsäjänis on menettänyt alueitaan Keski-Euroopassa ja Britanniassa Skotlannin eteläpuolella, mutta menestys Pohjolassa on jatkunut näihin päiviin. Nykyisin metsäjäniksiä tavataan käytännössä koko Fennoskandiassa, ja idässä levinneisyysalue kattaa koko Aasian pohjoisen havumetsävyöhykkeen.
Suomen jäniskantojen runsauden huippu- ja pohjavuoden näyttävät esiintyvän 6 -7 vuoden välein. Kantojenvaihtelut ovat verrattain samansuuntaisia melko laajoillakin alueilla, ja yhteys heikkenee välimatkan kasvaessa. Vaihtelu on viime vuosikymmeninä ollut selväpiirteisintä Pohjois-Suomessa. Kantojenvaihteluun ja sen samansuuntaisuuteen saattavat petojen – ihminen mukaan lukien – lisäksi vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti monet muutkin tekijät, kuten ilmastolliset tekijät, ravinnon riittävyys ja monet taudit.
Metsäjäniksillä on useita epidemioina esiintyviä tauteja, jotka saattavat yhdessä ravintotilanteen ja petojen kanssa vaikuttaa kantojen kokoon ja kehitykseen. Virustaudeista kuolemaan johtavia tauteja ovat EBHS (European brown hare syndrome), loistaudeista toksoplasmoosi ja suolistokokkidioosi sekä bakteerien aiheuttamista taudeista jänisrutto eli tularemia, valetuberkuloosi, listerioosi ja pasteurelloosi. Näistä taudeista toksoplasmoosi, tularemia ja valetuberkuloosi voivat myös ihmiselle aiheuttaa vakavan sairastumisen.
Monen pedon ruokalistalla
Jäniksiä tavoittelevat monet pedot. Keskeisin jänisten pyydystäjä on kettu, jonka ravinto koostuu suurelta osin jäniksistä. Paikoitellen myös ilvekset voivat olla merkittäviä saalistajia. Muita erityisesti nuorten jänisten verottajia Suomen luonnossa ovat näätä ja suurimmat petolintumme, sekä asutusten lähistöllä myös kissat.
Petojen vaikutus jäniskannan kokoon ja sen vaihteluun riippuu alueesta ja runsaudenvaihtelun vaiheesta: petojen merkitys näyttää olevan suurin silloin, kun alueella on paljon petoja suhteessa jäniksiin samalla kun jänisten lisääntymisteho on heikko. Tällainen tilanne voi syntyä suureksi kasvaneen jäniskannan lähtiessä laskuun. Tuolloin petoja voi olla kerääntyneenä alueelle paljon, samalla kun lisääntyvien naaraiden osuus kannasta on voinut laskea kannan nousuvaiheen 90 prosentista laskun 60 prosenttiin. Pohjois-Suomessa, missä pedoilla on vähän muuta ravintoa ja petoja on verrattain paljon jäniksiin nähden, vaikutus on selvintä. Sitä vastoin Itä-Suomessa, missä pienpetoja on vähän, ei pedoilla ole havaittu olevan juurikaan vaikutusta jäniskantaan, vaan jäniskannan koon vaihtelu riippuu mm. jänisten keskinäisestä ravintokilpailusta, taudeista ja loisista.
Vaikka jäniksiä vähentävät metsästäjän lisäksi monet pedot ja taudit, ne näyttävät silti säilyvän runsaslukuisina suomalaisessa metsäluonnossa. Metsäjänisten jälkijonoihin, rinnakkaisiin takajalkojen painalluksiin ja niiden takana erottuviin peräkkäisiin etujalkojen jälkiin, törmää keväthangilla hiihdellessä tuon tuosta. Metsäjänis onkin yksi runsaimmista riistanisäkkäistämme. Viime vuosikymmeninä suurimmat jäniskannat – ja saaliit – ovat olleet Pohjois-Savossa. Alhaisimmat runsaudet ovat olleet Kainuussa ja Lapissa, missä jänistiheys on alle puolet Pohjois-Savon määristä.
Elinympäristö
Yksittäisten jäniksien elinalueet, elinpiirit, limittyvät osittain päällekäin, ja niiden koko ja keskeisimmät osat, ns. ydinalueet, vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Talvella jäniksen aktiivisesti käyttämä elinalue on muutamia satoja hehtaareja, loppukesää kohden mentäessä alue pienenee jonkin verran. Syitä elinalueen koon vaihteluille ovat todennäköisesti ravintovarojen vuodenaikainen vaihtelu, jänisten keskinäinen kilpailu elinalueista ja helmi-maaliskuussa alkava kiima, joka saa jänikset etsiskelemään lisääntymiskumppania laajemmaltakin alueelta. Elinalueen rajoittumiseen ja muotoon vaikuttanevat ympäristön ominaispiirteiden, kuten vesistöjen, teiden ja peltojen esiintyminen maisemassa. Jänikset saattavat jonkin verran vierastaa näiden maastokohtien ylitystä mm. petovaaran takia, mutta peltojen läheisyydessä voi jäniksiin vaikuttaa myös rusakon mahdollinen läsnäolo. Monilla alueilla, missä rusakkoa tavataan, on metsäjänis pienikokoisempana joutunut väistymään alueen metsäisempiin osiin.
Elintavat ja ravinto
Metsäjäniksen elimistö on sopeutunut hyödyntämään monenlaista vuodenajan mukaan tarjolla olevaa ravintoa. Jänis valikoi ravintonsa tarkan hajuaistinsa avulla. Monet nuorissa metsissä esiintyvät rehevien maiden ruohot ja heinät, kuten apilat ja virnat ovat suosittuja ravintokasveja kevät- ja kesäaikaan. Syksyllä ja mahdollisuuksien mukaan myös talvella ravinnoksi valikoidaan varpukasveja, muun muassa mustikkaa. Lumen peitettyä varviston jänikset käyttävät ravinnokseen pajujen ja haavan versoja, silmuja ja kuorta sekä jonkin verran myös koivun versoja. Monipuolinen ravinto tyydyttää tarpeet ja parantaa sulavuutta, sillä monipuolisuus minimoi ravintokasvien puolustuksessaan käyttämien kemiallisten yhdisteiden, ns. sekundaaristen haitta-aineiden, yhteisvaikutusta. Jäniksille mieluisa maisema sisältää runsaasti haluttua ruokaa, mutta myös riittävästi suojaa pedoilta ja säältä. Nämä vaatimukset toteutuvat erityisesti etelä-Suomen kivennäismailla, joissa kasvaa suhteellisen paljon nuoria seka- ja lehtimetsiä. Sitä vastoin sellaisia maisemia, joissa on paljon avosuota tai turvemaiden metsiä, jänikset karttavat varsinkin kannan ollessa harva.
Pedoilta suojautumisessa jänistä auttavat hyvä kuulo ja hajuaisti, joiden avulla se havaitsee jo kaukaa lähestyvän pedon. Jänis pyrkii pysymään viimeiseen asti huomaamattomana suojavärinsä turvin, mutta tultuaan havaituksi se livahtaa nopeasti karkuun pitkillä koivillaan. Jänis pyrkii erehdyttämään jäljittäjänsä myös liikkumalla yöaikaan, piiloutumalla ollessaan takaa-ajettuna sekä harhautuksilla, kuten pitkillä sivuloikilla ja edestakaisilla jälkijonoilla eli paluuperillä.
Lisääntyminen
Jäniskannan tuoton vaihtelu ei näy lisääntyvien naaraiden tuottamien poikueiden tai poikasten määrässä; 60 %:lla naaraista niin kannan kasvu- kuin laskuvaiheessakin on kaksi poikuetta, viidenneksellä naaraista jopa kolme. Poikasia syntyy keskimäärin noin 5-7 vuodessa. Lisääntymiskauden ensimmäinen poikue, hankipoikue, on poikueista pienin, keskimäärin 2,3 poikasta. Seuraavassa heinäpoikueessa on tyypillisesti neljä poikasta, samoin kuin mahdollisessa loppukesällä tai jopa syksyllä tehdyssä sänkipoikueessa. Kantava naaras synnyttää poikasensa noin 46–52 vuorokauden kantoajan jälkeen, minkä jälkeen naaras pariutuu pian uudelleen. Jäniksen poikaset syntyvät hyvin kehittyneitä, painoa niillä on noin 80–140 grammaa. Naaras käy imettämässä poikasia vain parin viikon ajan, minkä jälkeen poikaset ovat valmiita lähtemään maailmalle. Ensimmäinen kesä ja varsinkin ensimmäinen talvi ovat nuorille jäniksille rankkoja, ja vain noin viidennes syntyneistä yksilöistä selviää seuraavaan kevääseen, ensimmäiseen lisääntymiskauteensa.
Metsästys
Metsäjäniksen ja ihmisen yhteiselolla on pitkä historia. Esi-isämme pyydystivät jäniksiä jo 4000 – 6000 vuotta sitten. Pitkä ja läheinen yhteys jänikseen selittänee sen keskeistä roolia vanhoissa suomalaisissa tarinoissa ja sananlaskuissa ja esiintymistä niin Kalevalassa kuin Kantelettaressakin. Jotkin jänikseen tarinoissa liitetyt piirteet ovat aikojen saatossa tuoneet sille monenlaisia lempinimiä, kuten ristiturpa, vemmelsääri, loikkakoipi ja valko. Jänikseen alun perin liitetyt piirteet ovat saaneet omia merkityksiä kielessämme, kuten sanat ”jänistää” ja ”mennä pupu pöksyyn”.
Kulttuuristen ja elämyksellisten merkitysten rinnalla jäniksillä on yhteiselon alusta asti ollut ihmisille myös aineellista arvoa. Jänissaaliilla on ollut merkitystä ennen muuta omassa taloudessa. Jäniksillä on käyty myös kauppaa: esim. vuonna 1555 toimitettiin kuninkaan nahkakamariin 390 jäniksen nahkaa, vuonna 1566 noin 2000 nahkaa. Kaupankäynti jäniksillä yleistyi 1600- ja 1700-luvuilla, ja 1800-luvun lopussa vietiin Suomesta Pietariin vuosittain noin 200 000 kappaletta jänisten nahkoja.
Jäniksiin ja niiden pyyntiin on aina liittynyt monenlaisia kansanuskomuksia. Monet niistä liittyvät pyydysten valmisteluihin ja pyynnin ajoitukseen. Ennen ampuma-aseiden yleistymistä jäniksiä pyydystettiin esimerkiksi ansalangoilla, ja erään uskomuksen mukaan lankoja piti olla pariton määrä metsässä, mielellään asetettuina torstaina tai sunnuntaina kuuttomana aikana. Vanhan pihtiputaalaisen taian mukaan parhaan pyyntionnen sai pyytäjä, joka pujottautui langat kaulassaan naisten hameen läpi kolme kertaa ennen ansojen virittämistä.
Metsäjäniksiä koskevat saalistilastot viimeisen 70 vuoden aikana viittaavat siihen, että saalismäärät ovat olleet useimmiten 150 000 – 300 000 yksilöä vuodessa. Poikkeuksen muodostaa 1970-luvun loppupuolen ja 1980-luvun alkupuolen välinen ajanjakso, jolloin vuotuiset saaliit ensin kohosivat jyrkästi, sitten laskivat. Viime vuosina saalismäärät ovat olleet 50 000–60 000 yksilöä vuodessa. Tämä on vähän verrattuna siihen, että aikasarjan huippuvuonna saalismäärä oli lähes miljoona yksilöä vuodessa. Mielenkiintoista on se, että jäniskantojen ja -saaliiden huippuvuodet ajoittuivat samoihin aikoihin kuin hirvellä. Tämä kertonee lajien samantapaisista elinympäristövaatimuksista.
Saaliin arvoa tärkeämpänä useimmat jänismetsästäjät pitävät jahtiin liittyviä monenlaisia elämyksiä. Noin kolmannes maamme 210 000 jänismetsästäjästä arvioikin, ettei saaliilla ole lainkaan taloudellista merkitystä, vaan että jänisjahdin arvo liittyy muihin tekijöihin. Näitä voivat olla esimerkiksi luontokokemukset, sekä metsästäjien ja koirien yhteistoiminnan kautta syntyvät sosiaaliset arvot. Jänismetsästäjät ovat muihin metsästäjiin nähden aktiivista porukkaa. He käyttävät enemmän aikaa metsällä, ja saavat saaliikseen jänisten lisäksi myös muuta riistaa. Metsälle lähtemisen tekee helpoksi se, että metsästysmaat ovat joka toisella jänismetsästäjällä alle 10 kilometrin päässä kotoa. Noin joka toisella jäniksenmetsästäjällä on koira, useimmiten ainakin ajokoira. Jänismetsästyksen ja koiran käytön yleisyydestä metsästäjien keskuudessa kertoo se, että yksi suosituin koirarotu Suomessa on suomenajokoira.
Jänismetsästyksen sääntely Suomessa
Metsäjäniksen yleisyys ja vähäinen taloudellinen merkitys kaupankäynnin kohteena verrattuna moniin turkiseläimiin selittänevät ainakin osin sitä, ettei metsäjäniksen metsästystä katsottu tarpeelliseksi rajoittaa edes lisääntymisaikoina ennen 1800-lukua. Ensimmäinen jäniksen metsästysaikaa Suomessa koskeva säädös annettiin vuonna 1865, jolloin Venäjän Tsaarin asetuksella rauhoitusajaksi määrättiin maaliskuun 15. päivän ja elokuun 10. päivän välinen aika. Vuoden 1898 asetuksessa rauhoitusaikaa jatkettiin niin, että jäniksen metsästyskausi säädettiin alkamaan syyskuun alusta ja jatkumaan seuraavan vuoden helmikuun loppuun. Samanaikaisesti kun muiden riistaeläinten metsästysajat ovat vaihdelleet suuresti 1900-luvun aikana, on tuo samainen aikaväli säilynyt jäniksen luvallisena metsästyskautena 2000-luvulle saakka.
Jäniskantoja on viime vuosisadan aikana pyritty hoitamaan monin tavoin. Hoitomuodot ovat olleet melko samankaltaisia jäniksillä ja kanalinnuilla, ja niissä on ollut erilaisia painotuksia eri aikakausina. Jänisten kuten muidenkin 1900-luvun alussa ”hyötyriistaksi” luettujen lajien keskeisimmäksi hoitokeinoksi nähtiin niitä pyydystävien petojen tehokas metsästys. Tehokkaalla petopyynnillä pyrittiin vähentämään petojen aiheuttamaa kuolevuutta, ja sitä kautta parantamaan jäniskannan kokoa ja tuottoa. Tämän rinnalla korostettiin salametsästyksen kitkemisen, metsästysaikojen noudattamisen, sekä koira- ja kissakurin merkitystä.
Myös jäniskannan hoidossa korostettiin metsästyksen merkitystä, sillä jo 1920- ja 1930-luvulla havaittiin myös tautien verottavan jäniskantoja, minkä vuoksi tehokkaalla metsästyksellä ajateltiin voitavan suojella tiheitä jäniskantoja taudeilta. Jäniskantojen hoidossa alettiin varsinkin 1930-luvulla tuoda esiin elinympäristöjen hoidon merkitystä jänisten ravinnon saannille ja suojautumiselle petoja vastaan. Erityisesti korostettiin alikasvospuuston säilyttämistä taimikoissa ja nuorissa metsissä silloin, kun se on mahdollista. Samoihin aikoihin aloitettiin myös riistan talviaikainen ruokinta, joka perustui ennen muuta haapojen kaatamiseen. Jo tuolloin havaittiin, että jänikset käyttävät mielellään haapojen latvuksien oksia ja kuorta ravintonaan. Jänisten keinoruokinta erityisesti heinällä, rehukaalilla ja – rapsilla, viljalla, yleistyi voimakkaasti 1900-luvun loppupuolella monilla alueilla. Myös suolan tarjoaminen jäniksille on lisääntynyt viime vuosikymmeninä.
Jani Pellikka
