Metso. Kuva: Petri Timonen
Tuntomerkit
Metsolla on erityisasema lintujemme joukossa. Se on riistamaittemme ylpeys ja salomaiden symboli ja samalla suurin metsäkanalintumme. Metsokukko painaa noin 4 kiloa, koppelo eli naarasmetso 2 kiloa. Metsokukko on siten kaksi kertaa naarasta isompi. Metsokukko on mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Kainalossa on valkoinen täplä ja silmän päällä on punainen ”pilkka”. Koppelo ja naarasteeri muistuttavat paljolti toisiaan. Koppelon selkein tuntomerkki on sen pyöreäpäinen pyrstö. Koppelon yleisväritys on harmaan ja valkean kirjava. Rinta on ruosteenpunainen ja selässä voi esiintyä vaaleita täpliä. Lentoon metsokukko lähtee ryminällä, tiheämmässä paikassa oksia katkoen. Myös ruskea naarasmetso lähtee liikkeelle paukkeella.
Esiintyminen
Metsoa esiintyy koko maassa mäntyrajalle saakka. Viimeisen 40 vuoden aikana metsokanta on romahtanut huomattavasti, Etelä-Suomessa paikoin jopa 80 prosenttia. Syynä tähän on pitkälti elinympäristön pirstoutuminen ja ihmisten toimet: ojitus, metsäautotiet, liikenne jne.
Metsokannassa on aiemmin havaittu noin 6-7 vuoden syklisyys. Tämä on kuitenkin viime vuosina kadonnut lähes kokonaan. Nykyään valtaosa havainnoista on yksittäisistä linnuista, aiempien parvien sijasta.
Elinympäristö
Metsojen elinpiirit voivat olla jopa satoja hehtaareita. Maisematasolla metso vaatii hyvin erilaisia elinympäristöjä vuodenkierron eri vaiheisiin. Liian suuria aukkoja, kuten vesistöjä, ei saisi olla. Metsokannan elinvoimaisuuden perusedellytys on toimiva soidinpaikkaverkosto. Nykyään metsät ovat liian pirstoutuneista ja metsokukkoja löytyy soitimilta vain pari yksilöä. Soidinpaikan reviirillisten kukkojen päiväreviirit ulottuvat jopa kilometrin etäisyyteen varsinaisesta soidinpaikasta. Tärkeää olisi, ettei soidinalueilla olisi suuria aukkoja eikä alikasvoskuusia raivattaisi turhaan. Soidin ympäristössä tulisi olla mahdollisimman luonnonmukaisia metsiä.
Elintavat
Talvella metso on lähes täysin männynneulasdieetillä. Koppelot viihtyvät nuorissa ja tiheissä männiköissä ja kukot kangasmaiden petäjissä tai rämeiden kakkaramännyissä. Suosituimpia ravintopuita ovat metsäpalon tai salamaniskun vaurioittamat puut tai hidaskasvuiset rämemännyt. Kesällä ravinto on monipuolisempaa ja varhaisvihannan, etenkin tupasvillan, saanti tärkeää. Loppukesästä kelpaavat hyvin erilaiset marjat: mustikka, lakka, juolukka, variksenmarja jne. Metso on sopeutunut pakkastalviin erinomaisesti. Se kaivautuu kieppiin suojaan kylmältä ja pedoilta. Yleensä leuto talvi on metson kannalta huonompi kuin perinteinen paksuluminen pakkastalvi. Lopputalvesta kukot alkavat kerääntyä soitimien läheisyyteen. Naaraat siirtyvät näille alueille vasta keväällä, varsinaisen soitimen aikaan. Soitimen jälkeen metsokukkojen kuolleisuus on suurimmillaan. Soidin on vienyt paljon energiaa ja lisäksi alkanut sulkasato heikentää lentokykyä.
Pesintä
Metsolla on laaja-alainen ryhmäsoidin. Soidin huipentuu vapun tienoilla. Naaras valitsee kumppaninsa harkiten ja vertaillen. Vain muutama kukko pääsee parittelemaan. Huippukukko paimentaa koppeloitaan ja soitimella voidaan käydä välillä kiivaitakin tappeluita. Koppeloiden pesät voivat sijaita missä tahansa metsässä. Metso munii keskimäärin 7 munaa suojaisaan pesäsyvennykseen. Pesien tuhoutuminen, esimerkiksi metsänhoidon ja petojen takia, on metsoilla suuri ongelma.
Metsästys
Metso on tärkeä ja haluttu riista. Aikoinaan käytetyt satimet, loukut ja ansat kiellettiin metson ja teeren pyynnissä vuonna 1934 ja pohjoisosissa 1962. Myöhemmin metsoa on pyydetty pitkälti kanakoiran avulla. Keskimääräinen metsästettävä metsokanta on vain 750 000 lintua. Nykyään metsosaalis on noin 35 000 yksilöä vuodessa. Metsästyksen tulisi kohdistua nuoriin yksilöihin. Vanhat metsokukot ovat tärkeitä soidinten onnistumiselle ja vanhojen naaraiden lisääntymisarvo on jopa nelinkertainen nuoriin yksilöihin verrattuna. Huonoina metsovuosina metsästysaikaa rajoitetaan tai laji rauhoitetaan kokonaan.
