Kuva: Risto Puranen/ Vastavalo
Tuntomerkit
Minkki on keskikokoinen näätäeläin. Se on pituudeltaan noin 30–47 cm ja lisäksi häntä 13–23 cm. Häntä on keskimittainen ja tuuhea. Minkki painaa 0,5–2 kg. Koiraat ovat suurempia kuin naaraat, tosin koossa on suurta alueellista vaihtelua. Pienet naaraat painavat alle puoli kiloa, kun taas suurikokoinen uros voi olla liki kahden kilon painoinen eli samanpainoinen kuin sitä kookkaampi näätä. Minkki on rakenteeltaan pitkänomainen ja sillä on lyhyet jalat. Sillä on kiiltävä, mustanruskea turkki, sekä pieni valkea leukalaikku. Myös pohjavilla on tumma. Tarhattuna minkistä löytyy useita erilaisia värimuotoja. Minkin jälkipainallus on tyypillinen näätäeläimen jälki. Siihen piirtyy viisi varvasanturaa, joista sisin on pienin. Sisin varvas jättää heikon painalluksen; joskus se ei piirry lainkaan.
Esiintyminen
Minkki on saapunut Suomeen tarhakarkulaisena, mutta nykyisin se on levinnyt koko maahan. Se on alunperin Pohjois-Amerikan laji, joka tuotiin 1920- luvulla Suomeen tarhattavaksi arvokkaan turkkinsa takia. Luonnonkanta syntyi kuitenkin pian tarhakarkureiden jälkeläisistä, ensin Pohjanmaalle 1950-luvun alkuun mennessä. Lajin leviämistä helpottivat myös venäläisten tekemät istutukset Karjalaan ja Kuolan niemimaalle vuosina 1934–65. Laji levittäytyi yli koko Suomen kolmessakymmenessä vuodessa.
Elinympäristö
Saukon tapaan minkki asustaa virtavesien varsilla. Se on silti elinympäristövaatimuksiltaan saukkoa vaatimattomampi, ja sitä tapaa lähes kaikenlaisten vesien rantamilta. Minkkiä pidetään yleisesti pahana tuholaisena, joka etenkin saariston lintuluodoilla tekee melkoista tihutyötä. Tuholaismaineensa johdosta minkkiä pidetään myös hyvin runsaslukuisena, mutta siellä missä minkkiä on lähemmin tutkittu on usein ilmennyt, että se ei välttämättä olekaan erityisen runsaslukuinen.Viime vuosina on kuulunut tietoja siitä, että minkkikanta paikoin olisi taantunut.
Elintavat
Minkki liikkuu maalla loikkimalla ja tarvittaessa se pystyy kiipeämään puihin. Minkki on myös erinomainen uimari, ja se voikin sukeltaa jopa 5–6 metriä. Minkki pysyttelee tiiviisti vesistöjen läheisyydessä. Saukko sitä vastoin kulkee usein pitkiäkin matkoja metsän halki vesistöltä toiselle, mitä minkki tekee harvoin. Minkin jälkiä tapaa umpimetsästä vasta keväthangilla. Kesäaikaan minkki saattaa asustaa kuivalla maalla. Talven se viettää veden äärellä. Minkin talviravinto koostuu lähes yksinomaan kalasta. Minkki on kuitenkin monipuolinen lihansyöjä: se voi syödä kotiloita, simpukoita, sammakoita sekä erilaisia jyrsijöitä ja selkärangattomia, ja jopa jäniksiä ja lintuja.
Pesintä
Minkki käyttää hyväksi muiden eläinten käytäviä ja kaivaa omia pesiä, joissa on lukuisia kulkuaukkoja. Pesänsä minkki sisustaa kuivilla heinillä ja saamillaan sulilla. Minkin pariutuminen tapahtuu helmi–huhtikuussa ja se synnyttää yhden pesueen vuodessa. Minkillä, kuten monilla näätäeläimillä, on myöhästynyt sikiönkehitys. Tiineysaika kestää noin kuukauden. Poikaset syntyvät huhti–toukokuussa ja niitä on yleensä 4-7 kappaletta. Poikaset ovat syntyessään sokeita ja painavat noin 6 g. Emo vieroittaa poikaset 5–6 viikon kuluttua ja ne ovat itsenäisiä 13–14 viikossa. Minkki on sukukypsä 10–11 kuukaudessa.
Metsästys
Minkki on haitallinen vieraslaji ja sitä metsästetäänkin runsaasti. Minkki on myös Suomen toiseksi suosituin tarhaeläin ja joskus niitä pääsee tarhoilta luontoon karkuun. Minkkiin on kohdistettu esimerkiksi pienpetokampanjoita. Pääasiassa metsästys tapahtuu loukkujen avulla. Muita käytettyjä torjuntatoimenpiteitä ovat olleet erityisesti poistopyynti koirilla sekä puhaltimia käyttäen.